Päivä, joka symboloi elämää ja sen kulkua

Työtä teen, sen mikä pyydetään. Vastuuta kannan ja osaamistani annan. Vaikka ehkä se vähää on, niin ainakin yritän. Olen yrittänyt ymmärtää, tukea ja lohduttaa, koska samassa ahdingossa itse olen, kun elämääni paikoillaan polen. Kuitenkin yritän tästä hyväksyntää saada, että olisi elämässä edes, joku joka minua ei kaada. Kuitenkin yrittämisen ja taistelemisen tarve on, niin suuri, että eteen tulee aina uusi puun juuri, johon kaatuu ja unelmat maatuu.

Tiedän, minun pitäisi olla oma itseni, itsevarma, onnellinen, koska kyky minussa sellaiseen on. En vain päästä sitä taloksi. On helpompaa aina sanoa, järkeillä, pyytää, mutta tunteet jotka iskevät sisimpään tekevät kaiken mahdottomaksi, niin monet kerrat on rukoiltu kuolemaa, tuota mustaa heilaa, joka ottaisi mukaan. Kuitenkin entistä enemmän elämä näyttää, että asiat voisivat mennä paremmin, kuin koskaan ennen ja esittää kysymyksen: Miksi et ota ohjia käsiisi? Kuitenkin sisimpäni taistelee surussa enemmän kuin koskaan ja tuntuu pahemmalta, kun tietää tilanteen ja tajuaa kaiken. Sen mahdottomuuden, lohduttomuuden pellon. Sen pitkän matkan mikä pitää itseensä tehdä.

Väsymyksen, vihan, pelon annoin tänään tulla ulos ja mikä oli tulos? Hetkeä aiemmin kävi mies, jota lähemmäs omaa vertani ei voi päästä. Hän toi läheisilleni uuden rakkaansa näytille ja, kun hän lähti minä toin itkun, surun, murheen, vihan, joka on oman elämäni kumppani. Kaikista vuoden päivistä, kaikista vuorokauden tunneista, samana päivänä samoina tunteina. Niin lähellä, mutta niin kaukana toisistaan on elämän kokemukset, tarinat ja tulevaisuus. Kuten myös sisaruus ja miniä ehdokkaat.

Elämä tuntuu pelottavan mauttomalta. Onko olemassa mahdollisuus, että kaikki kääntyy ja muuttuu paremmaksi potkujen sijaan? Onko olemassa mahdollisuus, että valo paistaisi risukasaan? Onko uskossa, toivossa järkeä? Vai onko lähempänä totuutta, se mikä on koko elämän ollut vallalla. Kriisit, murhe, itsensä etsiminen, asioiden väärin päin teko, syyllisyyden, surun, pelon ja onnettomuuden tunne. Mikä estäisi, että seuraavat 20 vuotta olisi samaa? Niinpä ei mikään. 

Latvaa kohti perse edellä

Joskus ihminen saa tietää sellaista, jota ei välttämättä haluaisi. Tulee hetkiä, jolloin, viha, katkeruus, kateus ja lohduttomuus vetävät polvilleen.

Miten paljon siunausta elämä antaakaan antimistaan, sellaiselle, joka on jo siinä kylpenyt vuosia? Sehän on totta. Hyvä tulee hyvän luo, eikä mieltä lohduta se, että tuon kuullessa menee mieli mustemmaksi.

On myös katkeran suloista huomata, jos kysytään, että oletko tehnyt töitä sen eteen, että kaikki muuttuisi paremmaksi? Vastaus on, että kyllä. Yläasteelta lähtien on taisteltu siitä, että yhtä hyvä se minäkin olen. Surutyöt monet elämän muutokset ja tapahtumat on otettu vastaan ja prosessoitu ne. Puhuttu ja käsitelty. Ihmissuhteita on hankittu ja niitä rakennettu. Laitettu itsensä, niin likoon, että pää on jo ”pinnan alla”. Kuitenkin voi kysyä, että onko tämä elämääsi kantanut hedelmää ja siunausta? Vastaus on, että ei, vaan entistä haavaisemman sielun.

Voisi sanoa, että läheinen jossa on periaattessa paljon samaa, mutta kuitenkaan ei. Voi olla eräänlainen peili, jota katsoessa sulkisin mieluummin silmät. Tämä peili näyttää olemassa olollaan, että miten vajavainen, kypsymätön, katkera sitä voikaan itse olla. Se on myös peili, joka näyttää miltä elämä tuntuu, jos elämässä menee hyvin.

Olen itse myös palvellut pielinä. Tosin, niin että tämä peili näyttää katsojalleen, että kuinka kypsä, fiksu ja tasapainoinen katsoja on ja sitä, kuinka elämässä käy, jos menee huonosti.

On vaikea vetää rajaa sellaiseen, jota rakastaa, mutta kuitenkin jostain syystä vihaa. Totuus on kuitenkin se, että jatkossakin toiselle tulee satamaan siunausta entistä enemmän ja toinen kävelee entistä enemmän harhaan.

Herää vain ajatus, että entäs jos se hyvä elämä, ei vain ole se kaikkien oma juttu?

Lisäksi, joka ikinen päivä nousee viha itseä kohtaan omat heikkoudet kohdatessaan. Sen neitimäisyyden, pilkunnussijan, kärsimättömän, perfektionistin, herkän, liian tunteikkaan räkää syövän pikkupojan, joka vain haluaisi hyväksyä itsensä.  

Mä, miksen voi olla

Kirjoittaessani tätä korvissani soi Leevin kappale "Mitä mä niillä teen". Viimeisestä kirjoituksestani onkin aikaa ja asioita on ehtinyt tapahtua.

Valmistuin toiseen ammattiin, samalla Suomi sai uuden työttömän lisää. Kuitenkaan tämä ei vedä mieltäni apeaksi, ehkä se on tämä keli tai näin ainakin uskottelen itselleni. Tämä on varmaan paljon syvempää. Ajatuksia siitä, että jokainen tunti on liian pitkä, jokainen sekunti ikuisuus. Yöt ovat liian pitkiä, huomata, että uni ei tule. Ajatukset valvottavat. Liikunta tuntuu vastenmieliseltä, koska esitän kysymystä, että miksi edes teen tätä?

Asioidessani näen vain tyhjiä suun liikkeitä, kuulen puhetta, mutta en jaksa sisäistää sitä. Aivan kuin olisin lasin takana. Teen asioita saamatta niistä iloa, kuitenkaan tämä ajatus ei näy arki toimintaani. Monet kuvittelevat, että minulla menee hyvin. Kuitenkin päivä toisensa jälkeen on vain pettymys, ilman suuria odotuksia. Monesti toivon nukkuessasi, että tämä olisi se viimeinen yö, viimeinen uni ja ajatus. Miten turhauttavalta tuntuu rakentaa parempaa huomista näkemällä kavereita, joilla on liian kiire. Kuulen sanat ja selitykset siitä, että "sori, katsellaan myöhemmin". Olen päättänyt lopettaa kysellä ja kuluttanut aikaa kotona juoden kaljaa ja kuunnellen iskelmiä. Sulkea silmät hetkeksi ja karata menneeseen, niihin päiviin, jotka tuntuivat hyviltä. Joskus soittaen ihmiselle ja puhuen samat muistot ja ajatukset. Kunnes huomaat, että toistat tässäkin itseäsi. Et uskalla tarttua tähän päivään, koska näet että se satuttaa. Panut entistä syvemmälle menneeseen ja tietoon siitä, että suuntaa tai ajatusta siitä mitä tahdon elämältä, ei enää ole.

Niinpä et enää kysele, ajattelet kyllä, mutta et sano. Silmien tilalle ovat tulleet lasit ja sama b luokan näytelmä alkaa uudestaan aina, joka päivä, jossa aplodit ovat loppuneet jo aikaa sitten.

Yksi tunne kuitenkin on ja pysyy vieläkin, joka ahdistaa entisestään, nimeltään kateus. Ei kateutta julkkikseen, tai politikkoon, edes ystävään, vaan omaan veljeen. Korostaen vielä nykyistä tilannetta entisestään. Toiselle menee päivä päivältä paremmin. Harrastaan kehon rakennusta, on vakituisessa työsuhteessa. On hyvän jätkän maineessa, jopa niin hyvän, että omien ystävien kanssa tulee puheeksi, kuinka kova ja hyvä jätkä veljeni on. Aluksi ajattelin, että tuossa on toivoite mihin tähdätä, koska kateus on myös voimavara muutokseen. Niinpä yritin, mutta olen huomannut, ettei se toimi, koska en osaa nauttia elämästäni tai rakastaa itseni. Siksi koen paremmaksi morkata ja ajaa itseäni entistä alaspäin, että toisen paremmuus näkyy. Ainoa mitä vahvuutta kehitän. On katkera ja sarkastinen nauru itseäni ja elämääni kohtaan. Vaikka tämä nauru sisältää itkun, niin loppujen lopuksi, siitä saa asteittain mielihyvää ajatellen, että mitä paskaa vielä seuraavaksi. Kauanko jalat jaksavat käydä vielä eteenpäin.

Elämän 10 säännöstä numero 1

Perimmäiseltä luonteeltaan ihminen on monesti kiittämätön. Silloin kun asiat menevät hyvin, ei muisteta kiittää elämää ja sen antimia, mutta kun menee huonosti manataan kaikki jumalista naapureihin asti. Kun elämä on nousukiidossa silloin on tärkeää muistaa kiittää lähimmäistä ja kertoa hänelle kuinka tärkeä ihminen hän on. Asian haasteellisuutta vielä lisää, että tämä pitää myös muistaa vaikeina hetkinä. Eikä vain vaikeuksien tullen purkaa pahaa oloa ja mustaa mieltä.

Lähimmäinen on kuin kukka, jolloin on tärkeää, että hän saa kasteluvedeksi vettä, eikä pelkästään kusta.

Se mieleesi paina, aina.

Menneisyyttäni

Löysin erään vanhan kirjoitukseni, joka on päivätty elokuulle 2010. Siinä käsittelen ajatuksiani ja menneitä elämäni tapahtumia, joka avartaa osaltaan taustojani. Kirjoitan myöhemmin mitä minulle tähän päivään ja elämääni kuuluu. 

"En tiedä mistä aloitan kertomaan tarinani, mutta yritän valottaa jotain elämästäni.

Koin vähän aikaa sitten tapauksen, joka lyö koko arvomaailmani ja käsitykseni polvilleen terveydentilastani, johon haluan saada apua.

Olin tullut siihen pisteeseen, että meinasin riistää itseltäni hengen, mutta en siinä onnistunut. Jäin henkiin ja vammoitta fyysisesti, mutta henkinen kantti on entistä enemmän riekaleina. Tarkoituksena, minun oli ajaa auto puuta päin, mutta en siinä onnistunut, osaksi prommilleni ja keskittymisen herpaantumisen takia. Tajusin sisimmässäni mitä olin todella tekemässä ja säikähdin sitä ja menin shokkiin, kun ymmärsin kuinka väärin tein.

Onnea tapauksessa oli se, että onneksi kenellekään ei sattunut mitään. Autollekaan ei pahemmin, mitä nyt kortti meni, mut sen kyllä kestän.

Valotan taustaa miten kaikki päätyi tähän pisteeseen ja miksi ajauduin näin brutaaliin tekoon.  

Ongelmani ovat jo lähteneet siitä, kun synnyin. Eräs läheinen sukulainen tappoi itsensä samana päivänä, kun synnyin, joten vauva aikani ei ollut erityisen iloista tai onnellista. Tarinani jatkuu siitä perhepäivähoitoon, johon pelkäisin mennä. koska minua kiusattiin siellä. Lukittiin huoneisiin, josta tuli lukittujen paikkojen pelko, joka tulee nyt kun olen ollut esimerkiksi putkassa.

Hoitoajan päätyttyä alkoi koulutie, jossa olin hyvin herkkä, arka ja kiltti lapsi. Sielläkin koin kiusaamista lähes päivittäin. Onneksi minulla oli kuitenkin yksi kaveri, joka auttoi minua viihtymään koulussa ja tarpeen tullen puolusti minua. Kuitenkaan tämä hyvä ala-aste vaihe ei kestänyt pitkään, koska jouduin kertaamaan 2 luokan ja näin ajauduin ainoasta ystävästäni erilleen. Olin taas yksin vieraassa luokassa. Tällä kertaa en tosin kiusattuna, mutta yksin. Näin jatkui kokonaiset seuraavat viisi vuotta. Tilanteessa, jonka koin hyvin yksinäiseksi ja pelottavaksi. Saman aikaan oli myös häpeäntunne, kun jouduin kertaamaan luokan oppimisvaikeuksien takia. Pienessä kyläkoulussa ei kauhean monta kertaajaa ole, niin olin aina sellainen outolintu.

Kun ala-aste oli taivallettu, jouduin siihen varsinaiseen helvettiin, jossa koin henkistä väkivaltaa kolme vuotta, jokaisen koulupäivään meno tuntui hirveältä. Tilanteeseen opettajat eivät puuttuneet, koska se kiusaaminen oli sellaista huomaamatonta. Yhtenä päivänä nämä minun "kaverini" kelpuuttivat ryhmiinsä, kun taas seuraavana päivänä olin hylkiö.

Kun kolme vuotta oli takana. Alkoi ammattikoulu. Siellä en ollut kiusattu, enkä enää niin syrjittykään, mutta ensimmäistä kertaa minulla havaittiin masennusta 16-vuotiaana. Olin hyvin vetäytynyt, enkä luottanut ihmisiin, koska pelkäsin heidän satuttavan aikaisempien kokemuksien perusteella. Tällä tavoin eristäydyin entistä enemmän, vaikka olisin saanut jo kavereita. Työnsin heidät luotani pois. En luottanut kehenkään, vain omiin vanhempiini. Ongelmat saivat viimein lopullisen käänteen, koska mietin, että mikä minussa on vikana. Keksin huonon itsetunnon takia, että ongelmani johtuivat ulkonäöstäni ja tätä vahvisti vielä se, etten ollut vielä koskaan edes pitänyt tyttöä kädestä kiinni. Siihen soppaan yhdistin myös kaikki kiusaamisen syyt ja yksinäisyyden, että ei kukaan pidä minusta siksi, kun olen niin ruma.

Vakavimmillaan tilanne oli, kun ajattelin jo itsemurhaa. Sain ammattiapua ja masennuslääkkeet. Ne veivät itsetuhoajatukset hetkeksi pois, mutta ongelma ei lähtenyt. Ajatus siitä, että olen ruma ja iljettävä. Aloin tutkimaan kasvoleikkauksen mahdollisuuksia ja ajattelin, että se on ratkaisu näihin minun ongelmiini. Aloin säästämään rahaa ja tiedustelemaan hintoja.

Ajatukseni kuitenkin muuttuivat. Ollessani 18 vuotta tapasin naisen, johon ihastuin ja lopulta rakastuinkin, mutta huono itsetunto ja paha olo minussa varjostivat suhdettamme. Olin kuitenkin ajatuksissa edelleen se ruma ihminen. Nyt vain olin rakastunut. Aikaa kuitenkin kului ja ensihuuma hävisi. Asuimme jo yhteisessä kodissa ja arki rullasi jotenkin. Koin kuitenkin suhteen henkisesti raskaaksi, koska kihlattuni oli hyvin määrätietoinen ja tiesi mitä tahtoi, kun taas minä tossun alla oleva suomalainen mies.

Arki kului näin viisi kuukautta, kunnes appiukkoni tappoi itsensä. Siitä se tapahtumien kova kierre sai alkunsa, kun terveyteni rippeet romahti. Muutuin hyvin kovaksi ja kylmäksi samoin alkoi juominen lisääntyä. Sitä aiemmin en juuri koskaan ottanut alkoholia.

Yritin pitää itseni vahvana ja kovana, koska avovaimon terveys romahti täysin. Ohjasin hänet ammattiauttajalle, jossa hän pari kertaa kävi ja sai vahvoja rauhoittavia, joita käytti väärin. Samalla hän rupesi itse suunnittelemaan itsemurhaa. Silloin neuvoni loppuivat täysin. Tartuin pulloon ja join joka päivä, vaikka koulussa kävinkin ja hoidin sen loppuun. Kaikki vapaa-aika meni juodessa surun hukuttamiseen.

En uskaltanut puhua kenellekään. Varsinkaan omille vanhemmilleni, vaikka he ihania ovat, mutta suvussamme on sattunut paljon itsemurhia ja tuolloin se oli puheen aiheena rakas tabu. Pelkäsin rasittaa vanhempiani ja ajattelin yksin hoitaa avovaimoni kuntoon. 

Huomattuani, että olin hänen surussaan voimaton, join lisää ja ajauduin pettämään. Etsin lohtua muualta, kun tunsin, ettei minua rakastettu tai tarvittu. Näihin aikoihin myös avovaimoni tuli raskaaksi ja kun kuulin siitä, menin suunniltani. Kerroin heti perään, että olin pettänyt häntä ja ettei tällaisen paskan kanssa kannata hankkia lasta. No totuus tässä tilanteessa ei enää auttanut. Avovaimoni sai ajoittain niin kovia vihan purkauksia, että keskellä yötä saattoi potkaista selkään. Rupesin pelkäämään kotona olemista. En liioin avovaimoa, vaan tilannetta, johon olin joutunut 19-vuotiaana. Olin tulossa isäksi, olin pettänyt ja join. Tunsin itseni pahaksi ja vielä rumemmaksi kuin ennen.

Aloin juomaan lisää. Pakoilin kotoa välillä jonnekin verkkovarastoon piiloon, välillä auton takapenkille. Kunnes eräs ilta riitamme oli niin suuri, että lähdin ajamaan kännissä. Ajoin tuolloin postia ja tein työni loppuun. Kunnes auto pyörähti syrjäisellä hiekkatiellä katolleen, mistä mulla meni taju ja olin sairaalassa sitten poliisien huostassa ensimmäisen kerran.

Tämän tapauksen jälkeen muutimme erilleen. Ajattelimme että tällä mallilla multa menee pian henki, vaikka itsemurha ei tuolloin ollut mielessäni. Kuitenkin ero sattui ja kännikohelluksesta kasvava häpeäntunne kasvoi entisestään. Järkytyin siitä miksi tein näin. Mies, joka ei ollut kertaakaan jälki-istunnossa tai muitakaan rikkeitä tehnyt.

No kortti meni ja kesä tuli. Join hyvin runsaasti pahaan olooni jälleen kerran. Minua myös pelotti armeijan lähestyminen ja raskaus. Kun sitten menin armeijan vihreisiin, niin ajattelin pääsin pakoon tätä arjen pahuutta ja ehkä se osaksi sitä olikin. Mutta aina kun tuli viikonloppu vapaat, olin juomassa, koska tuntui, että tällöin minulla ei ollut muuta kotia kuin intti.

Korttikin sitten tuli palveluksen loppuvaiheessa, koska prommillet, joita ajaessa oli niin olivat sen verran pienet, ettei minua tuomittu törkeästä rattijuopumuksesta. Onnistuinkin olemaan nyt kaksi kuukautta kunnolla, kunnes mieleni taas musteni. Olin eräillä intti vapailla ja olin baarista tulossa kaverille yöksi. Baarin ovelta päästyäni kaksi miestä tuli ja hakkasivat minut ilman syytä, kuten oikeus myöhemmin sen totesi. No tapauksen jälkeen pystyin menemään kuitenkin armeijaan ja sain siellä kriisiapua. En uskonut enää elämän tästä jatkuvan. Tuleva raskaus pelotti entistä enemmän. Kuitenkin päivästä toiseen jaksoin armeijan avulla, kunnes tuli synnytys, jossa olin mukana, vaikka olimme eronneet. Tunsin hiukan haikeaa onnea, mutta samalla pelkoa, että kuinka tässä lopulta käy. Ihmeellisintä oli myös se, että oman lapseni syntymäpäivä on sama, kuin entisen avovaimon isän, joka vuotta aiemmin oli riistänyt itseltään hengen.

Armeija loppui ja olin nyt työtön. Menin työelämävalmennukseen ja pärjäsin siellä hyvin, kunnes masennuin taas. Tällä kertaa siitä, että lapseni äiti sanoi muuttavansa pois toiselle puolen suomea, koska ei halunnut enää elää samalla paikkakunnalla. Aluksi en olisi halunnut antaa heidän muuttaa, mutta tajusin että lapsen hyvinvointi on yhtä kuin äidin. Joten he muuttivat ja minä jäin tänne yksin ikävään. Rupesin hukuttamaan murheitani taas kaljaan. 

Tuli syksy ja lähdin opiskelemaan uutta ammattia. Kännykkääni tulee kuitenkin päivää ennen koulun alkua soitto, "olen raskaana taas". Ääni oli tuttu, se oli lapseni äiti. Kysyin, että onko se minun, johon en saanut selkeää vastausta. Niinpä ohitin asian ja keskityin kouluun. Sain myös uusia ystäviä ja aikana kului heidän kanssaan hyvin. Kunnes tilanteeseen astui alkoholi, meillä kaikilla oli murheita ja aloimme pitää ns. "ryhmäterapioita" kaljan voimalla. Osittain se kyllä auttoi, mutta se alkoi näkyä koulun käynnissä. Samoin oma käytökseni oli hyvin rasittavaa. Tapasin paljon ihmisiä ja etsin aina jotain. En osannut olla paikallani, koska paikalla ollessani minulle tuli paha olla. Aloin taas säännöllisesti käymään terapiassa, koska olin jo hyvin väsynyt ja uupunut nykyiseen elämänmuotoon. 

Hoidot tosiaan auttoivat ja toinen lapsikin syntyi. Tiesin, että vaikka se ei olisikaan minun, niin hän on minulle rakas. Testit kuitenkin kertoivat, että se oli todellakin minun.

Nuoremman lapseni synnyttyä ja esikoisen kasvaessa, kävin heitä säännöllisesti tapaamassa, vaikka matka olikin pitkä. Kuitenkin joka ikinen kerta sattui sydämeen ja itkin, kun jouduin taas hyvästelemään heidät. 

Tätä arkea jatkui näin enkä juonut juurikaan, koska tiesin, ettei se minulle onnea tuo. Pääsin vielä kesätöihin ja olin siellä koko kesän ja huomasin, että osaan hommat ja minusta pidetään, niin jotenkin rupesin rakastamaan työtäni liikaa. Se oli kuin henki ja elämä. 

Nyt kun sitten syksy alkoi ja määräaikainen työsuhde päättyi, mieleni mustui. En osaa selittää, mutta tuntui kuin minut olisi hyljätty. Ihminen josta kukaan ei välitä. Niinpä tartuin taas pulloon ja vielä viinaa, (en yleensä väkeviä ole juonut koskaan, vaan kaljaa) mutta nyt lankesin siihen. Samoin mieleeni alkoivat tulla kaikki muistikuvat menneestä lapsuudesta sekä ikävöin lapsiani. Join rankalla kädellä, jolloin rupesin pelkäämään ihmisiä ja häpesin itseäni. Putki oli jatkunut jo neljättä päivää, kunnes päässä napsahti. "Haluan tappaa itseni". Menin autoon ja ajoin humalassa määränpäänä törmätä puuhun ja kuolla pois. 

Kuitenkin jäin henkiin ja olen nyt kirjoittamassa tätä. Ja pelkäämässä ja ahdistumassa, mitä tästä seuraa. Häpeäntunne mitä ihmiset ajattelevat ja puhuvat minusta, koska en pahuuttani sitä tehnyt. Välillä tuntuu ajatuksena, että parempi olisi kuolla. Helpompi olla ja ajatella niitä muutamaa muistolausetta kummulla, kuin sitä miten pahana minua ihmiset pitävät.

Olen kyllä hakemassa apua, niin A-klinikalta kuin mielenterveys puolelta. Kaikkialta mistä nyt vain saan. Kun en halua kuolla oikeasti, mutta pelkään, että jos menetän opiskelumahdollisuudet ja minut leimataan pahan tekijäksi, niin mieleen tulee taas se hirvein vaihtoehto.

Toivon, että ette tuomitse minua. Kadun tekojani ja haluan saada itseni kuntoon, mutta jos löytyä miestä vielä lyödään, niin sitä en enää kestä. Rangaistukseni virheistäni kärsin mielelläni, mutta asiat, jotka minua pelottaa, ovat ne, jotka eivät itse tekoon edes kuulu.

Haluaisin lopettaa juomisen kokonaan, jos kerran elämä voi olla parempaa ilman alkoholiakin, niin otan sen avoin sylin vastaan. Tätä ennen ainoat onnelliset hetket ovat melkeinpä olleet töissä tai vapaa-ajalla humalassa. Lasten nähden en koskaan ole juonut. He antavat ilon elämään ja nyt, kun he asuvat kaukana, niin sitä ei aina ole tarjolla".   

Lukiessani nyt tätä tekstiä. Voin todeta, että sateenkin jälkeen tulee puota. Ajan kuluessa olen saanut jonkilaisen rauhan itseni kanssa. Pelot vanhemmuudesta osoittautuivat ihan turhiksi, koska ne ovat sitä mikä tekee todellakin elämästä elämisen arvoisen. Rikoksistani painin pitkään omantuntoni kanssa, mutta pikkuhiljaa olen antanut itselleni jotain anteeksi ja kiittänyt, että onneksi ei sattunut mitään. Monesti kuulen nykyisin tuttaviltani, että olen jotenkin muuttunut. Olen rauhallisempi ja ajattelen ensin ennen kuin toimin. Mietin monesti mikä minulla tuolloin oli. Ehkä joku pelon ja pahanolon olomuoto, jota yritin karata. On kuitenkaan vaikeaa kuvitella tuota oloa tähän päivään.