Tiedän, minun pitäisi olla oma itseni, itsevarma, onnellinen, koska kyky minussa sellaiseen on. En vain päästä sitä taloksi. On helpompaa aina sanoa, järkeillä, pyytää, mutta tunteet jotka iskevät sisimpään tekevät kaiken mahdottomaksi, niin monet kerrat on rukoiltu kuolemaa, tuota mustaa heilaa, joka ottaisi mukaan. Kuitenkin entistä enemmän elämä näyttää, että asiat voisivat mennä paremmin, kuin koskaan ennen ja esittää kysymyksen: Miksi et ota ohjia käsiisi? Kuitenkin sisimpäni taistelee surussa enemmän kuin koskaan ja tuntuu pahemmalta, kun tietää tilanteen ja tajuaa kaiken. Sen mahdottomuuden, lohduttomuuden pellon. Sen pitkän matkan mikä pitää itseensä tehdä.
Väsymyksen, vihan, pelon annoin tänään tulla ulos ja mikä oli tulos? Hetkeä aiemmin kävi mies, jota lähemmäs omaa vertani ei voi päästä. Hän toi läheisilleni uuden rakkaansa näytille ja, kun hän lähti minä toin itkun, surun, murheen, vihan, joka on oman elämäni kumppani. Kaikista vuoden päivistä, kaikista vuorokauden tunneista, samana päivänä samoina tunteina. Niin lähellä, mutta niin kaukana toisistaan on elämän kokemukset, tarinat ja tulevaisuus. Kuten myös sisaruus ja miniä ehdokkaat.
Elämä tuntuu pelottavan mauttomalta. Onko olemassa mahdollisuus, että kaikki kääntyy ja muuttuu paremmaksi potkujen sijaan? Onko olemassa mahdollisuus, että valo paistaisi risukasaan? Onko uskossa, toivossa järkeä? Vai onko lähempänä totuutta, se mikä on koko elämän ollut vallalla. Kriisit, murhe, itsensä etsiminen, asioiden väärin päin teko, syyllisyyden, surun, pelon ja onnettomuuden tunne. Mikä estäisi, että seuraavat 20 vuotta olisi samaa? Niinpä ei mikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti