Joskus ihminen saa tietää sellaista,
jota ei välttämättä haluaisi. Tulee hetkiä, jolloin, viha,
katkeruus, kateus ja lohduttomuus vetävät polvilleen.
Miten paljon siunausta elämä
antaakaan antimistaan, sellaiselle, joka on jo siinä kylpenyt
vuosia? Sehän on totta. Hyvä tulee hyvän luo, eikä mieltä
lohduta se, että tuon kuullessa menee mieli mustemmaksi.
On myös katkeran suloista huomata, jos
kysytään, että oletko tehnyt töitä sen eteen, että kaikki
muuttuisi paremmaksi? Vastaus on, että kyllä. Yläasteelta lähtien
on taisteltu siitä, että yhtä hyvä se minäkin olen. Surutyöt
monet elämän muutokset ja tapahtumat on otettu vastaan ja
prosessoitu ne. Puhuttu ja käsitelty. Ihmissuhteita on hankittu ja
niitä rakennettu. Laitettu itsensä, niin likoon, että pää on jo
”pinnan alla”. Kuitenkin voi kysyä, että onko tämä elämääsi
kantanut hedelmää ja siunausta? Vastaus on, että ei, vaan entistä
haavaisemman sielun.
Voisi sanoa, että läheinen jossa on
periaattessa paljon samaa, mutta kuitenkaan ei. Voi olla eräänlainen
peili, jota katsoessa sulkisin mieluummin silmät. Tämä peili
näyttää olemassa olollaan, että miten vajavainen, kypsymätön,
katkera sitä voikaan itse olla. Se on myös peili, joka näyttää
miltä elämä tuntuu, jos elämässä menee hyvin.
Olen itse myös palvellut pielinä.
Tosin, niin että tämä peili näyttää katsojalleen, että kuinka
kypsä, fiksu ja tasapainoinen katsoja on ja sitä, kuinka elämässä
käy, jos menee huonosti.
On vaikea vetää rajaa sellaiseen,
jota rakastaa, mutta kuitenkin jostain syystä vihaa. Totuus on
kuitenkin se, että jatkossakin toiselle tulee satamaan siunausta
entistä enemmän ja toinen kävelee entistä enemmän harhaan.
Herää vain ajatus, että entäs jos
se hyvä elämä, ei vain ole se kaikkien oma juttu?
Lisäksi, joka ikinen päivä nousee
viha itseä kohtaan omat heikkoudet kohdatessaan. Sen neitimäisyyden,
pilkunnussijan, kärsimättömän, perfektionistin, herkän, liian
tunteikkaan räkää syövän pikkupojan, joka vain haluaisi hyväksyä
itsensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti