Päivä, joka symboloi elämää ja sen kulkua

Työtä teen, sen mikä pyydetään. Vastuuta kannan ja osaamistani annan. Vaikka ehkä se vähää on, niin ainakin yritän. Olen yrittänyt ymmärtää, tukea ja lohduttaa, koska samassa ahdingossa itse olen, kun elämääni paikoillaan polen. Kuitenkin yritän tästä hyväksyntää saada, että olisi elämässä edes, joku joka minua ei kaada. Kuitenkin yrittämisen ja taistelemisen tarve on, niin suuri, että eteen tulee aina uusi puun juuri, johon kaatuu ja unelmat maatuu.

Tiedän, minun pitäisi olla oma itseni, itsevarma, onnellinen, koska kyky minussa sellaiseen on. En vain päästä sitä taloksi. On helpompaa aina sanoa, järkeillä, pyytää, mutta tunteet jotka iskevät sisimpään tekevät kaiken mahdottomaksi, niin monet kerrat on rukoiltu kuolemaa, tuota mustaa heilaa, joka ottaisi mukaan. Kuitenkin entistä enemmän elämä näyttää, että asiat voisivat mennä paremmin, kuin koskaan ennen ja esittää kysymyksen: Miksi et ota ohjia käsiisi? Kuitenkin sisimpäni taistelee surussa enemmän kuin koskaan ja tuntuu pahemmalta, kun tietää tilanteen ja tajuaa kaiken. Sen mahdottomuuden, lohduttomuuden pellon. Sen pitkän matkan mikä pitää itseensä tehdä.

Väsymyksen, vihan, pelon annoin tänään tulla ulos ja mikä oli tulos? Hetkeä aiemmin kävi mies, jota lähemmäs omaa vertani ei voi päästä. Hän toi läheisilleni uuden rakkaansa näytille ja, kun hän lähti minä toin itkun, surun, murheen, vihan, joka on oman elämäni kumppani. Kaikista vuoden päivistä, kaikista vuorokauden tunneista, samana päivänä samoina tunteina. Niin lähellä, mutta niin kaukana toisistaan on elämän kokemukset, tarinat ja tulevaisuus. Kuten myös sisaruus ja miniä ehdokkaat.

Elämä tuntuu pelottavan mauttomalta. Onko olemassa mahdollisuus, että kaikki kääntyy ja muuttuu paremmaksi potkujen sijaan? Onko olemassa mahdollisuus, että valo paistaisi risukasaan? Onko uskossa, toivossa järkeä? Vai onko lähempänä totuutta, se mikä on koko elämän ollut vallalla. Kriisit, murhe, itsensä etsiminen, asioiden väärin päin teko, syyllisyyden, surun, pelon ja onnettomuuden tunne. Mikä estäisi, että seuraavat 20 vuotta olisi samaa? Niinpä ei mikään. 

Latvaa kohti perse edellä

Joskus ihminen saa tietää sellaista, jota ei välttämättä haluaisi. Tulee hetkiä, jolloin, viha, katkeruus, kateus ja lohduttomuus vetävät polvilleen.

Miten paljon siunausta elämä antaakaan antimistaan, sellaiselle, joka on jo siinä kylpenyt vuosia? Sehän on totta. Hyvä tulee hyvän luo, eikä mieltä lohduta se, että tuon kuullessa menee mieli mustemmaksi.

On myös katkeran suloista huomata, jos kysytään, että oletko tehnyt töitä sen eteen, että kaikki muuttuisi paremmaksi? Vastaus on, että kyllä. Yläasteelta lähtien on taisteltu siitä, että yhtä hyvä se minäkin olen. Surutyöt monet elämän muutokset ja tapahtumat on otettu vastaan ja prosessoitu ne. Puhuttu ja käsitelty. Ihmissuhteita on hankittu ja niitä rakennettu. Laitettu itsensä, niin likoon, että pää on jo ”pinnan alla”. Kuitenkin voi kysyä, että onko tämä elämääsi kantanut hedelmää ja siunausta? Vastaus on, että ei, vaan entistä haavaisemman sielun.

Voisi sanoa, että läheinen jossa on periaattessa paljon samaa, mutta kuitenkaan ei. Voi olla eräänlainen peili, jota katsoessa sulkisin mieluummin silmät. Tämä peili näyttää olemassa olollaan, että miten vajavainen, kypsymätön, katkera sitä voikaan itse olla. Se on myös peili, joka näyttää miltä elämä tuntuu, jos elämässä menee hyvin.

Olen itse myös palvellut pielinä. Tosin, niin että tämä peili näyttää katsojalleen, että kuinka kypsä, fiksu ja tasapainoinen katsoja on ja sitä, kuinka elämässä käy, jos menee huonosti.

On vaikea vetää rajaa sellaiseen, jota rakastaa, mutta kuitenkin jostain syystä vihaa. Totuus on kuitenkin se, että jatkossakin toiselle tulee satamaan siunausta entistä enemmän ja toinen kävelee entistä enemmän harhaan.

Herää vain ajatus, että entäs jos se hyvä elämä, ei vain ole se kaikkien oma juttu?

Lisäksi, joka ikinen päivä nousee viha itseä kohtaan omat heikkoudet kohdatessaan. Sen neitimäisyyden, pilkunnussijan, kärsimättömän, perfektionistin, herkän, liian tunteikkaan räkää syövän pikkupojan, joka vain haluaisi hyväksyä itsensä.