Kirjoittaessani tätä korvissani soi Leevin kappale "Mitä mä niillä teen". Viimeisestä kirjoituksestani onkin aikaa ja asioita on ehtinyt tapahtua.
Valmistuin toiseen ammattiin, samalla Suomi sai uuden työttömän lisää. Kuitenkaan tämä ei vedä mieltäni apeaksi, ehkä se on tämä keli tai näin ainakin uskottelen itselleni. Tämä on varmaan paljon syvempää. Ajatuksia siitä, että jokainen tunti on liian pitkä, jokainen sekunti ikuisuus. Yöt ovat liian pitkiä, huomata, että uni ei tule. Ajatukset valvottavat. Liikunta tuntuu vastenmieliseltä, koska esitän kysymystä, että miksi edes teen tätä?
Asioidessani näen vain tyhjiä suun liikkeitä, kuulen puhetta, mutta en jaksa sisäistää sitä. Aivan kuin olisin lasin takana. Teen asioita saamatta niistä iloa, kuitenkaan tämä ajatus ei näy arki toimintaani. Monet kuvittelevat, että minulla menee hyvin. Kuitenkin päivä toisensa jälkeen on vain pettymys, ilman suuria odotuksia. Monesti toivon nukkuessasi, että tämä olisi se viimeinen yö, viimeinen uni ja ajatus. Miten turhauttavalta tuntuu rakentaa parempaa huomista näkemällä kavereita, joilla on liian kiire. Kuulen sanat ja selitykset siitä, että "sori, katsellaan myöhemmin". Olen päättänyt lopettaa kysellä ja kuluttanut aikaa kotona juoden kaljaa ja kuunnellen iskelmiä. Sulkea silmät hetkeksi ja karata menneeseen, niihin päiviin, jotka tuntuivat hyviltä. Joskus soittaen ihmiselle ja puhuen samat muistot ja ajatukset. Kunnes huomaat, että toistat tässäkin itseäsi. Et uskalla tarttua tähän päivään, koska näet että se satuttaa. Panut entistä syvemmälle menneeseen ja tietoon siitä, että suuntaa tai ajatusta siitä mitä tahdon elämältä, ei enää ole.
Niinpä et enää kysele, ajattelet kyllä, mutta et sano. Silmien tilalle ovat tulleet lasit ja sama b luokan näytelmä alkaa uudestaan aina, joka päivä, jossa aplodit ovat loppuneet jo aikaa sitten.
Yksi tunne kuitenkin on ja pysyy vieläkin, joka ahdistaa entisestään, nimeltään kateus. Ei kateutta julkkikseen, tai politikkoon, edes ystävään, vaan omaan veljeen. Korostaen vielä nykyistä tilannetta entisestään. Toiselle menee päivä päivältä paremmin. Harrastaan kehon rakennusta, on vakituisessa työsuhteessa. On hyvän jätkän maineessa, jopa niin hyvän, että omien ystävien kanssa tulee puheeksi, kuinka kova ja hyvä jätkä veljeni on. Aluksi ajattelin, että tuossa on toivoite mihin tähdätä, koska kateus on myös voimavara muutokseen. Niinpä yritin, mutta olen huomannut, ettei se toimi, koska en osaa nauttia elämästäni tai rakastaa itseni. Siksi koen paremmaksi morkata ja ajaa itseäni entistä alaspäin, että toisen paremmuus näkyy. Ainoa mitä vahvuutta kehitän. On katkera ja sarkastinen nauru itseäni ja elämääni kohtaan. Vaikka tämä nauru sisältää itkun, niin loppujen lopuksi, siitä saa asteittain mielihyvää ajatellen, että mitä paskaa vielä seuraavaksi. Kauanko jalat jaksavat käydä vielä eteenpäin.
